keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Mannerliikunnot ja fossiilit

Alfred Wegener

Se huomio, että Atlantin molemmin puolin olevat mantereet tuntuvat sopivan yhteen palapelin tavoin, ei ole uusi. Abraham Ortelius niminen maantieteilijä kiinnitti tähän huomiota jo vuonna 1596 teoksessaan Thesaurus Geographicus. Hän ehdotti, että maanjäristykset ja tulvat olivat repineet Amerikat eroon Euroopasta ja Afrikasta. Myös muut esittivät ajatuksia mannerten liikkeistä ennen 1900-lukua, mutta varsinaisesti mannerliikuntoteorian 'isänä' voidaan pitää Alfred Wegeneriä. Hän esitti teoriansa vuonna 1915 kirjassaan Die Entstehung der Kontinente und Ozeane (Mannerten ja valtamerten alkuperä).
 
Tämä kartta käsittää Gondwana-jättimantereen. Pangaea, 'kaikki maa',
oli vielä laajempi, siihen kuului myös Pohjois-Amerikka ja Euraasia.
Pangea alkoi hajota noin 200 miljoonaa vuotta sitten aivan triaskauden lopussa.
Gondwana alkoi hajota jurakauden keskivaiheilla noin 167 miljoonaa vuotta sitten.

Palapeleissä sopivat yhteen paitsi palasten muodot, myös kuviot. Vastaavasti Wegener etsi merkkejä eri mantereilla olevista yhtenäisistä 'kuvioista', jotka viittaisivat mantereiden olleen joskus yhdessä. Hän huomasi, että Cynognathus-fossiileja oli löydetty sekä Etelä-Amerikasta että Afrikasta. Se oli maaeläin, eikä voitu ajatella sen ylittäneen Atlanttia uimalla. Glossopteris-siemensaniaisen fossiileja löytyi Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Intiasta, Australiasta ja jopa Etelämantereelta. Mesosaurusta löytyi Etelä-Amerikasta ja Australiasta. Lystrosauruksen fossiileja löytyi Afrikasta, Intiasta ja Etelämantereelta.  Hän huomasi myös vastaavuuksia geologisissa muodostumissa ja kivilajeissa. Wegenerin teoria siitä, että mantereet olivat joskus olleet yhdessä, selitti havainnot loogisesti. Hänen ajatuksiaan ei kuitenkaan tahdottu hyväksyä, vaan etsittiin toisenlaisia selityksiä - esim. maasiltoja, joita pitkin eläimet olisivat joskus liikkuneet nykyisellä paikallaan olevien mantereiden välillä. Ongelmana oli myös se, että Wegener ei pystynyt ratkaisemaan sitä, miksi ja miten mantereet liikkuivat.
Arthur Holmes

Vuonna 1928 Brittiläinen geologi Arthur Holmes esitti paljolti nykyisenkaltaisen teorian. Hänen mukaansa Maan vaipan virtaukset olivat mantereita siirtelevä voima ja että sekä mantereet, että merenpohja liikkuivat. Teoria sai kuitenkin vielä odottaa hyväksymistään.

1950-luvulta alkaen monet tutkijat tutkivat merenpohjan leviämistä ja maan magneetti­kentän napaisuuden toistuvia käännöksiä. Kun todettiin, että maan magnetismin pitkien aikojen kuluessa tapahtuneet muutokset näkyivät maankuoresssa Atlantin keskiselänteen molemmin puolin, merenpohjan levenemiselle oli saatu vahvistus. Uuden vielä sulassa tilassa olevan merenpohjan noustessa keskiselänteen alueella siihen tallentuu kulloisenkin magneettikentän suunta. Merenpohja siirtyy sitten kauemmaksi laajentumisen jatkuessa ja sen jälkeen muodostuneeseen vielä uudempaan merenpohjaan tallentuu magneettikentän aikanaan käännyttyä erilainen magneettikentän suunta. Myös merenpohjan radiometrisillä iänmäärityksillä ja satelliittien avulla tehdyillä lasermittauksilla sekä GPS-järjestelmän avulla on todettu Atlantin leveneminen ja muut mannerliikunnot. Nykyisin Etelä-Atlantti levenee noin 1,5-2,25 cm/v ja Pohjois-Atlantti 0,95-1,4 cm/v.

Henkilökohtaista

Wegenerin huomioilla on itselleni ollut suuri Raamatun tulkintaan vaikuttava merkitys. Uskoontuloni jälkeen aloin ensin kyseenalaistamaan monia tieteellisiä teorioita. Yritin sovittaa maailmankuvani hyvin kirjaimelliseen tulkintaan Raamatun alkuluvuista. Jossain vaiheessa oli kuitenkin pakko tiedostaa, että liiallinen kirjaimellisuus johtaa mahdottomuuksiin ja jopa ristiriitoihin eri tekstinkohtien välillä.  Aloin taas miettiä tarkemmin tieteellisiä käsityksiä ja perusteluita maapallon ja elämän suurelle iälle. Mannerliikuntojen ja fossiilien yhteistodistus oli yksinkertaisuudessaan ja vakuuttavuudessaan eräs niistä asioista, joka sai minut katsomaan tosiasioita silmiin. Tämä oli kyllä kipeä prosessi, se täytyy tunnustaa - vaikka oli kyse vain raamatuntulkinnan muuttumisesta, ei kristillisen uskon menettämisestä.

Atlantti on kapeimmalta kohdaltaan ainakin 2500 km:n levyinen. Jos levenemisvauhdiksi otetaan 2.5 cm vuodessa, tuon levyisen alueen muodostumiseen menee 100 miljoonaa vuotta. Tämä karkeakin laskutapa antaa jonkinlaisen suuruusluokan. Levenemisnopeus on tietysti voinut vaihdella, mutta monet seikat todistavat, että Atlantti ei ole voinut muodostua nopeasti, esimerkiksi yhden luonnonmullistuksen seurauksena.

Esimerkiksi Cynognathuksen fossiilien löytymisen eri mantereilta selittää muinainen maayhteys näiden alueiden välillä. Laji on periaatteessa tietysti voinut jatkaa elämäänsä eri mantereilla yhteyden katkeamisen jälkeenkin, mutta jossain vaiheessa lajin historiaa yhteys on ollut. Ja siitä pitää olla kauan, miljoonia vuosia, koska mannerliikunnot ovat hitaita. Siis jo niin kauan sitten oli elämää... Jostain syystä tämä maalaisjärkinen päättely on ollut minulle vakuuttava, vaikka se onkin melko suurpiirteinen. Onhan toki muinaisten fossiilien ikä saatu tarkemmillakin menetelmillä selvitettyä, vaikkei se aina helppoa olekaan. Esimerkkinä voisi mainita tilanteen, jossa fossiilin ylä- ja alapuolella on vulkaanisia kerrostumia. Silloin voidaan hyvin käyttää radioaktiiviseen hajoamiseen perustuvia mittausmenetelmiä mainittuihin kerrostumiin. Lisävahvistusta saadaan siitä, että monet eri riippumattomat mittausmenetelmät tukevat toisiaan.

Cynognathusin kallo Museum Mensch und Naturissa. (Kuva Wikimedia ).
Cynognathus oli hieman koiraa muistuttava lihansyöjä. Kallon
pituus on noin 30–45 cm. Kulmahammas on suuri ja alaleuan muoto
mahdollistaa leukojen suuren avautumisen. Eläimellä oli kallon
rakenteesta päätellen suuret leukalihakset ja täten suuri puruvoima.
Fossiilit kertovat myös, että jo paljon ennen ihmistä ekosysteemi olemassaolon taisteluineen on ollut samantapainen kuin nyt, saalistajineen ja saalistettavineen. Esimerkiksi Cynognathus ja Mesosaurus olivat lihansyöjiä. Lystrosaurus oli kasvinsyöjä.


(Kun Raamattua tutkiva ihminen pohtii tieteellisen maailmankuvan mukaista näkemystä elämän pitkästä historiasta, yksi ensimmäisistä mieleennousevista kysymyksistä saattaa olla: "Eikö Raamattu opeta, että kaikki kuolema tuli maailmaan vasta syntiinlankeemuksen seurauksena?". Tähän liittyen kokosin joitain ajatuksia toisen blogin tekstiin  'Kuolema ja syntiinlankeemus'.)


Lähteitä ja luettavaa:
Wikipedia, Alfred Wegener
Wikipedia, Mannerliikunnot
Kåre Kullerud, Laattatektoniikka (!)
Wikipedia, Pangaea
Wikipedia, Gondwana
Dating dinosaurs and other fossils
Radiometric Dating, A Christian Perspective
Wikipedia, LAGEOS
GPS - measuring Plate Motion



tiistai 14. marraskuuta 2017

Geenit ja proteiinisynteesi

Kokosin tähän artikkeliin tietoa eri lähteistä saadakseni paremman kuvan perintötekijöihin liittyvistä peruskäsitteistä ja geenien toiminnasta solussa. Esim. proteiinisynteesistä minulla ei ennen tätä ollut juuri minkäänlaista käsitystä.

Ei voi olla ihmettelemättä, kun näitä tutkii. Tulee mieleen nykyinen informaatioteknologia ja toisaalta myös tuttu raamatunkohta, jossa puhutaan ihmeen osuvasti 'kutomisesta'.
"...sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää." (Ps.139:13-14)
Seuraava hyvin yksinkertaistettu kuvaus on tehty lähinnä aitotumaisten eliöiden (eukaryoottien) kannalta.

(Kuva Wikimedia)

Geenien sijainti


Geenit eli perintötekijät sijaitsevat DNA:ssa, jota voisi kuvata solun tumassa olevana pitkänä lankana. Tarkemmin katsoen tuo 'lanka' on rakenteeltaan kuin kierteiset tikapuut, kahta vierekkäin kulkevaa 'lankaa' yhdistää tasaisin välimatkoin tikkaiden puolaa vastaava rakenne.

Näitä lankoja tai langanpätkiä on solussa useita. Yhtä yhtenäistä lankaa kutsutaan kromosomiksi. Kromosomi esitetään usein kuvissa X-kirjaimen muotoisena rakenteena, mutta tällöin on kyse kromosomista, joka on jo 'tehnyt kopion' itsestään ja nämä kaksi kopiota ovat vielä kiinni toisistaan keskeltä. Tällaista kahdentumista tarvitaan solun jakautumisen takia.

Kromosomissa voi olla geenejä kymmenistä tuhansiin. Yksi geeni on siis tietty osa kromosomista. Tämä geeniä vastaava osa ei kuitenkaan ole yleensä yhtenäinen, vaan keskeisin geenin perimäaines on eksoneiksi nimitetyissä jaksoissa, joiden välissä on introneja. Intronit eivät ole merkityksettömiä, mutta keskitytään kuitenkin tässä eksoneihin ja niiden tehtävään proteeiinien rakennusohjeena. Ensin kuitenkin tarkemmin DNA:n rakenteesta.

(Kuva Wikimedia)

DNA:n rakenne


Kun DNA:ta katsotaan tarkemmin, huomataan, että kahta 'sivupuuta' yhdistävät 'puolat' ovat kaksiosaisia. Puolien keskellä on liitoskohta, joka ei ole kovin luja. Itse asiassa liitoskohta avataankin tietyissä tilantessa, kun DNA:ta käsitellään.

Jos otetaan peliin lisää tieteellisiä termejä, niin 'puolat' koostuvat kahdesta emäksestä, jotka kuuluvat kaksoiskierteen eri puoliskoihin. Emäksen kohdalla kummassakin 'sivupuussa' on kaksi muuta yksikköä: deoksiriboosi ja fosforihappo. Näistä kolmesta osasta, deoksiriboosi, fosforihappo ja emäs, muodostuu yksi nukleotidi.

Kaksoiskierteen - tai virallisempi ilmaus on kaksoisjuoste - molemmat puoliskot muodostuvat siis peräkkäisistä nukleotideista, joissa vain emäsosa vaihtelee tyypiltään. DNA:n emäsosa on joko tyyppiä G (guaniini), A (adeniini), C (sytosiini) tai T (tymiini).

Kaksoisjuosteessa vastakkaiset emäkset yhdistyvät toisiinsa vain tietyllä tavalla: T ja A yhdistyvät toisiinsa ja vastaavasti G ja C. Tämä näkyy yo. kuvassa siinä, että 'puolat' ovat kaksivärisiä - joko sininen ja vihreä tai punainen ja keltainen.

RNA


Geenien toimintaan liittyy läheisesti myös RNA, jonka tehtävistä tulee esimerkkejä proteiinisynteesin yhteydessä. Rakenteeltaan tämä molekyyli muistuttaa DNA:ta. Se esiintyy kuitenkin yleensä yksjuosteisena. Muita eroja ovat, että 'tukirangassa' deoksiriboosin tilalla on riboosi ja emäsosana on tymiinin tilalla aina urasiili. RNA:n emäsosa on siis joko G, A, C tai U. Vastaavuudet ovat näinollen U - A, G - C (näillä on merkitystä, vaikka RNA ei olekaan kaksoisjuoste).

Geneettinen koodi


Geenien perusteella solussa tuotetaan geenituotteita, joita ovat proteiinit ja RNA. Proteiinit koostuvat aminohappoketjuista. Geenien emäsosiin on koodattuna mielenkiintoisella tavalla tarvittavien aminohappoketjujen rakenne. Yhtä aminohappoa vastaa aina kolmen peräkkäisen nukleotidin sisältämän emäsosan yhdistelmä. Tällaista kolmikkoa nimitetään kodoniksi. Kodonin merkitys voi olla myös muukin kuin ilmoittaa aminohappo, se voi olla esim. lopetusmerkki.

Sellaisia proteiinien muodostamisessa käytettyjä yksittäisiä aminohappoja, joita vastaa jokin geneettinen koodi, on 20 kpl. Kolmen emäksen yhdistelmiä on paljon enemmän, ja onkin niin, että yhteen aminohappoon voidaan viitata useimmissa tapauksissa monella eri tavalla.

Esimerkiksi: Treoniini = ACT, ACC, ACA tai ACG. Tyrosiini = TAT tai TAC. Leusiini = CTT, CTC, CTA, CTG, TTA tai TTG

DNA:n geenien sisältämä informaatio muuttuu proteiinisynteesin yhteydessä yksijuosteiseen RNA-muotoon (tästä seuraavassa kappaleessa enemmän). Silloin vastaavuuksia voidaan esittää kuten ao. kuvassa, jossa T on korvautunut RNA:n rakenteen mukaisesti aina U:lla
(Kuva Wikimedia)


Proteiinisynteesi

(Kuva Wikimedia)
Käyn läpi proteiinisynteesin vaiheita yo. kuvan perusteella.

Prosessi alkaa solun tumassa (tummempi alue solun sisällä). Kuvassa ylimpänä olevan DNA-mallin mukaan valmistuu vastaava RNA-juoste. DNA:ta luetaan avaamalla kaksoisjuostetta aina pieneltä alueelta kerrallaan ja samalla valmistuu RNA-ketjua. Tätä vaihetta nimitetään transkriptioksi. Eksonien lisäksi myös intronit pysyvät vielä mukana.

Toisessa vaiheessa, jota sanotaan silmukoinniksi (splicing), tumassa valmistuu lopullinen lähetti-RNA (mRNA, m=message). Se ei enää sisällä introneita, koska eksoneissa on kaikki proteiinien muodostamiseen tarvittava tieto.

Lähetti-RNA (mRNA) siirtyy sitten tumasta solulimaan proteiinisynteesin toteuttamista varten. Siellä odottaa vuoroaan muita prosessiin osallistuvia komponentteja:

  • Erilaiset aminohapot, kuvassa mustina pallukoina.
  • Ribosomit, jotka ovat ensin kahtena erillisenä osasena solulimassa, mutta muodostavat yhden kokonaisuuden ribosomin käydessä läpi lähetti-RNA:ta. Ribosomia voisi kuvata eräänlaisena 'robottina', jonka tehtävänä on 'kutoa' aminohapoista ketjuja lähetti-RNA:n sisältämän 'neulontaohjeen' perusteella. Kuvassa ribosomi näkyy (hieman epäselvästi) harmaana hahmona alaosan lähetti-RNA:n keskivaiheilla
  • Siirtäjä-RNA (tRNA, t=transfer) -molekyylit. Näiden tehtävä on kuljettaa sopivia aminohappoja ribosomin ja lähetti-RNA:n luo. Ne näkyvät kuvassa 'töpselin' näköisinä 'olioina'.

Siirtäjä-RNA -molekyylejä on monenlaisia, kullekin aminohapolle omansa.  Tai oikeastaan kutakin kolmen emäksen jaksoa (kodonia) vastaa oma siirtäjä-RNA (lopetuskodoneja lukuunottamatta), näin useimmille aminohapoille on enemmän kuin yksi siirtäjä-RNA. Kuvan 'töpselimäinen' esitystapa on osuva, sillä siirtäjä-RNA voi tuoda kuljettamansa aminohapon vain sopivaan 'pistorasiaan'. Nuo siirtäjä-RNA:n kolme piikkiä kuvaavat antikodonia, joka vastaa lähetti-RNA:ssa olevaa kodonia. Jos lähetti-RNA:ssa on esim. kodoni GCU, se vastaa alaniini-aminohappoa. Ribosomin ollessa käsittelemässä tätä kohtaa lähetti-RNA:sta, siihen voi tuoda lastinsa vain sellainen siirtäjä-RNA, jonka antikodoni on CGA ja se kuljettaa nimenomaan alaniinia.

Aluksi ribosomi kiinnittyy lähetti-RNA:n toiseen päähän. Sen sisälle tulee siirtäjä-RNA:n tuomana ensimmäinen aminohappo, joka vastaa ensimmäistä kodonia. (Tarkkaan ottaen tässä alkuvaiheessa saapumisjärjestys on: ribosomin pienempi puolisko, siirtäjä-RNA, ribosomin suurempi puolisko). Sitten ribosomin sisälle tulee toinenkin aminohappo, vastaten seuraavaa kodonia. Ensimmäinen aminohappo siirretään ribosomin sisällä toisen amonihapon jatkoksi ja ensimmäinen siirtäjä-RNA poistuu. Ribosomi siirtyy yhden kodonin verran eteenpäin. Nyt on taas tilaa uudelle siirtäjä-RNA:lle, ja se tuo kolmatta kodonia vastaavan amonihapon paikalle. Kaksi aiemmin toisiinsa liittynyttä aminohappoa lisätään kolmannen 'hännäksi' ja niitä 'pidellyt' siirtäjä-RNA poistuu. Ribosomi siirtyy taas askeleen eteenpäin ja näin prosessi etenee, kunnes lähetti-RNA:ssa tulee vastaan lopetusmerkki. Silloin proteiiniin tarvittava aminohappoketju on valmis.

Kuvaan on piirretty vain yksi ribosomi, mutta lähetti-RNA:n 'kimpussa' voi samanaikaisesti olla useita ribosomeja - tehokasta.

Kuvatussa prosessissa syntyvät aminohappoketjut eivät ole vielä aivan valmiita proteiineja. Niille tapahtuu solussa vielä 'laskostuminen' (jossa ne saavat proteiineille ominaisen kolmiulotteisen muotonsa) ja niihin liitetään sokeriosia ym. mutta nämä vaiheet eivät enää liity lähetti-RNA:n geneettiseen koodiin.

Lähteitä:

Opetus-tv, solubiologia ja perinnöllisyys (Selkeää opetusta!)
Virtual Cell Animation Collection, translation
Wikipedia, DNA codon table
Wikipedia, proteiinien tehtäviä

lauantai 23. syyskuuta 2017

Ihmisen evoluution tutkimuksesta

Opiskelumielessä kokosin tähän artikkeliin jonkinlaisen tiivistelmän nykyisistä ihmisen evoluutiota koskevista tieteellisistä käsityksistä. (Toivottavasti ei tullut vääristeltyä, nämä ovat aika monimutkaisia asioita ja netissä on hieman erilaistakin tietoa joistakin kohdista). Tämä on tavallaan jatkoa tutkisteluille, joihin Mikko Louhivuori johdatteli meitä osallistujia blogissaan Homo erectus.

Homo habilis -kallo Olduvaista ja sen perusteella tehtyjä arvioita ulkonäöstä.
Kuva Wikimedia
Varhainen Homo-sukuun sijoitettu laji on Homo habilis, eli käteväihminen. Löydöksiä on tehty ajalta 2.5 -1.8 mvs. Lajin aivotilavuus vaihteli välillä 550 cm³  - vajaa 700 cm³. (Nykyihmisen aivotilavuus on keskimäärin noin 1400  cm³).  Se oli lyhyt  (100-135 cm) ja kädet olivat muuhun ruumiiseen verrattuna pidemmät kuin nykyihmisellä.  Kaikki tutkijat eivät ole halunneet sijoittaa tätä lajia Homo sukuun, vaan luokittelevat sen Australopithecukseksi, etelänapinaksi.

Olduvain kulttuuria edustava työkalu
(Kuva Wikimedia)
Homo habilis osasi valmistaa alkeellisia työkaluja (kuten myös ilmeisesti jotkut Australopitecukset). Ne ovat kiviä, joista oli isketty pois muutamia kivensiruja jolloin niihin syntyi teräviä reunoja. Näitä saatettiin käyttää esim. eläinten nahkojen leikkuuseen, ruhojen paloitteluun ym. Tätä 2,6 miljoonaa vuotta sitten syntynyttä alkukulttuuria sanotaan Olduvain kulttuuriksi.

Turkana Boy
Kuva Wikimedia
Yksimielisesti Homo-sukuun sijoitetaan Homo ergaster (afrikanihminen, 1.9–1.3 milj. vuotta sitten) ja H. erectus (pystyihminen, ainakin 1.65 milj – 50 000 vuotta sitten). Ergaster-löydösten aivotilavuus vaihtelee välillä 700 - 900 cm³, erectuksen välillä 850 - 1100 cm³. Ergaster-löytöjä on tehty Afrikasta. Ensimmäiset erectus-löydöt tehtiin Aasiasta, mutta myöhemmin niitä niitä on löytynyt myös Afrikasta. Erectus oli 145 - 185 cm pituudeltaan.

On käyty paljon keskustelua siitä, pitäisikö H. erectusta ja ergasteria pitää saman lajin alalajeina vai erillisinä ja onko erectus nykyihmisen esi-isä vai kehityksen aasialainen sivupolku. Vanhemman lajin tai alalajin, ergasterin, alkuperään liittyy myös avoimia kysymyksiä. Ergaster on saattanut polveutua habiliksesta, mutta koska ne elivät osittain samaan aikaan, voitaisiin ajatella myös, että ne ovat polveutuneet yhteisestä kantamuodosta.

Vuonna 1984 Turkana-järven läheltä Keniasta löytyi lähes kokonainen luuranko, joka on saanut nimen 'Turkana Boy'. Se on luokiteltu H. erectukseksi tai ergasteriksi ja ajoitettu välille 1.5 -1.6 mvs.

Acheul-käsikirves (Kuva Wikimedia)
Homo ergaster/erectus lajiin liitetään Olduvain kulttuuria kehittyneempi Acheulin kulttuuri, joka vallitsi noin 1,7 miljoonaa – 100 000 vuotta sitten. Kulttuuriin liittyvät pisaran tai päärynän muotoiseksi lohkotut käsikirveet, joissa oli molemmilla puolilla terävä reuna.

Malli heidelberginihmisestä, Homo heidelbergensis
(Kuva Wikimedia)
Heidelberginihmisen uskotaan yleisimmin kehittyneen afrikkalaisesta edeltäjästä (Homo erectus/ergaster) 700 000–600 000 vs leviten Eurooppaan ja Aasiaan. On kuitenkin myös mahdollista, että se kehittyi Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa euroopanihmisestä (Homo antecessor) ja levisi sieltä Afrikkaan ja Aasiaan. Erään näkemyksen mukaan heidel­bergin­ihmisestä kehittyi Euroopassa neander­talin­ihminen, Aasiassa denisovan­ihminen ja Afrikassa nykyihminen. Nuorimmat heidelberginihmiseksi luokitellut fossiilit ovat noin ajalta 200 000 - 300 000 vs. Aivotilavuus oli lähes nykyihmisen luokkaa, keskimäärin 1250 cm³. Kulmakaaret olivat voimakkaat.

Kaikki tutkijat eivät halua puhua heidelberginihmisestä omana lajinaan, vaan nämä löydökset luokitellaan esim. 'myöhäiseksi Homo erectukseksi' tai 'arkaaiseksi Homo sapiensiksi'.

Tätä kirjoitettaessa Homo sapiensin 'alku' saattaa olla siirtymässä taaksepäin aiemmin arvioidusta 200 000 vuodesta. Tutkijat aloittivat uudelleen etsinnät Jebel Irhoud nimisessä luolassa Marokossa, josta oli aiemmin löytynyt neandertalilaisena pidetty kallo. He löysivät paikalta lisää fossiileja ainakin viidestä yksilöstä sekä työkaluja ja merkkejä tulen kontrolloidusta käytöstä. Uudessa paikalta löytyneessä osittain säilyneessä kallossa oli erityistä se, että kasvot olivat jo litteät ja kulmakaaret pienentyneet - se oli siltä osin Homo sapiensin tyyppinen. Aivokoppa oli kuitenkin pitkänomaisesti taaksepäin suuntautuva, kuten vanhemmilla Homo-suvun lajeilla. Tutkijatiimi on sitä mieltä, että kyseessä on varhainen Homo sapiens. Uudet ajoitukset antavat virhemarginaalin huomioiden löydösten iäksi 280 000 - 350 000 vuotta. Löytö saattaa osoittaa, että Homo sapiens ei saanutkaan alkuaan itäisessä Afrikassa 200 000 vuotta sitten vaan oli jo 100 000 vuotta aiemmin levinnyt eri puolille mannerta.

Alla kaksi varsin mielenkiintoista kaaviota ihmisen evoluutiosta (Wikipedian Homo erectus artikkelista). Ensimmäisessä (Stringer) erectusta ja ergasteria ei eroteta, vaan Homo erectuksesta linja johtaa heidelberginihmisen kautta Homo sapiensiin. Toisessa (Reed ym.) erectus on pelkästään ergasterista lähtenyt aasialainen 'sivupolku' eikä heidelberginihmistä mainita. Sensijaan manitaan joitain muita välivaiheita ergasterin ja sapiensin välillä, kuten Homo rhodesiensis (jonka monet nykyisin luokittelevat heidelberginihmisten ryhmään):

C. Stringerin 2012 esittämä malli. Pystyakselilla miljoonat vuodet.
Vaaka-akselilla maantieteellinen leviäminen
David L. Reedin ym. 2004 esittämä malli


Linkkejä:

Wikipedia, Homo erectus
Archaeology, The First Spears


Jotkut saattavat kokea luonnontieteen ja erityisesti ylläkuvatut ihmisen kehitystä koskevat näkemykset uhkaksi kristilliselle uskolle ja Raamatun luotettavuudelle ja haluavat siksi kritisoida voimakkaastikin tieteellisiä käsityksiä. Toinen ryhmä kristittyjä pitää arvossa tiedettä ja ajattelee, että on kyse lähinnä raamatuntulkinnasta. He katsovat, että Raamattu ja tiede eivät ole ristiriidassa silloin kun tieteeseen ei liitetä siihen kuulumattomia kannanottoja Jumalan olemassaolosta. Tämäntyyppistä näkemystä itsekin kannatan. On kuitenkin myönnettävä, että syntyy kysymyksiä, joihin ei ole helppo vastata. Miten on ymmärrettävä syntiinlankeemus? Entä ihmisen ainutlaatuisuus, 'Jumalan kuva' meissä? Muutamia linkkejä näistä pohdinnoista:

Areiopagi, Neljä näkemystä siitä, oliko Aadam oikeasti olemassa
BioLogos, Were Adam and Eve historical figures?
J. Richard Middleton, Humans as Imago Dei and the Evolution of Homo Sapiens
Denis Alexander, Genetics, Theology, and Adam as a Historical Person - Blog Series
Karl Barth says Yes to Creation and Evolution
John Walton ja Aadam
Robin Collinsin historiallis-ideaalinen näkemys Aadamista ja Eevasta